Onkohan musta tullut vanha? ;D
Löydän itseni jatkuvasti vaeltamassa muistoissa vuosien taa palaten aikaan,
jolloin metallikin oli pehmeää taipuen tahtooni.
Niihin päiviin, jolloin särkyneet sydämet pystyivät mennä töihin silloinkin,
kun ei voinut olla itkemättä.
Veti vain hitsausmaskin eteen ja itki, eikä kukaan katsonut pitkään,
ei tullut kyselemään.
Miehethän pelkäsi itkeviä naisia.
Ei ne tiedä, miten sellaisen kanssa kuuluu toimia ;D
En uskonut silloin, että niitä karvanaamoja saattaisi tulla ikävä:D
Sitä suunnatonta pään aukomisen määrää, työpisteelle valmiiksi viritettyjä kepposia ja päättömiä ideoita yövuoron pikkutunteina..:)
Niinhän se on, että vasta jälkikäteen ymmärrämme, mitä meillä oikeasti on.
Jotkut eivät huomaa koskaan, kuinka paljon heillä oikeasti on..
Täytyy pitää varansa, ettei vanhoille työkavereille mainitse mitään
viikonloppu-yössä, kuinka heidän kanssaan tykkäsin työskennellä..
Luulevat pian itsestään liikoja :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti